Mielenmestari?

 

Olen tehnyt pitkän päivätyön alakouluikäisten lasten opettajana ja kääntymässä siinä hommassa vähitellen loppusuoralle. Ajoittain tekisi mieleni sanoa, että onneksi…

Koulutyössä ja koulutyön ulkopuolella olen kasvatustehtävässäni kohdannut monia erityislapsia (nykytermillä NEPSY-lapsia) ja saanut syvennettyä heidän toimintansa innoittamana kasvatustietämystäni hyvin monipuolisesti.

Joitakin vuosia sitten Suomen kouluihin alettiin tuoda Ruotsin kautta termiä mindfulness, jonka avulla pyrittiin luomaan ADHD-lapsille lääkehoidon vastapainona tai rinnalla paremmat edellytykset rauhoittumiseen ja parempaan keskittymiseen. Mindfulnesin avulla ajateltiin lapsen pystyvän yhä paremmin keskittymään itseensä ja itsensä ohjaamiseen mielen harjoitusten kautta.

Ajatus kuulostaa hienolta, mutta jos syvemmin perehtyy asiaan hakupalvelujen avulla, voi kaikkitietävän netin syövereistä löytää mindfulnesin taustalta itämaista uskonnollista ajattelua. Näissä uskonnoissa mielen harjoitusten avulla ihminen pyrkii löytämään ”tien” oman minään ja saamaan tätä kautta ”valaistumiskokemuksia”. Erityisen huolestunut olin, kun luin kristillisestä viikkolehdestä, että joissakin seurakunnissa alettaisiin toteuttaa kristillistä mindfulnesia.

Nykyisin kouluissa puhutaan kuitenkin yhä vähemmän aiemmin mainitsemastani termistä, vaan tilalle ovat tulleen nk. Mielenmestari-tunnit, joissa erilaisten aisti-/hengitysharjoitusten kautta pyritään löytämään kyky rauhoittua ja keskittyä paremmin. Näillä tunneilla opetus on kiedottu viimeisimmän aivotutkimuksen viitekehykseen, jota pienille lapsille ei luonnollisesti kuitenkaan voida selittää kovin yksityiskohtaisesti. Opettajat, jotka näitä tunteja pitävät, saavat varsin usein nykyvanhemmilta myönteistä palautetta toisin kuin tunnustavaa uskonnonopetusta tarjoava opettaja, jota yhä kasvava joukko pitää kummallisena ja osin jopa lasten tervettä kasvua vaarantavana.

Mikä minä olen sanomaan, mikä lapselle on parasta, mutta kirjoitan tätä tekstiä sen vuoksi, että tulevan kirkkopyhän aiheeksi on valittu otsikko ”Totuus vai harha?” Teksti on osa omaa hengellistä pohdintaani ja sinulla hyvä lukija on ehdottomasti oikeus olla eri mieltä kanssani.

Jos Mielenmestari-tunnit tähtäävät oman mielen parempaan hallintaan ja taustalla on ihmisen yhä syvempi omaehtoinen toiminta, niin kristillinen Raamatun mukainen opetus taas lähtee siitä, että mielenrauha saadaan lahjana, joka tarvitsee vain suostua ottamaan vastaan.

Kun itse pohdin näitä asioita ja mietin, olenko itsekin joutunut harhapoluille omassa uskossani, niin muistaakseni samaisen kristillisen viikkolehden uuden numeron sivuilta ponnahti esiin seuraava otsikko:

Jeesus – Mielenrauhanmestari.

Siinä se oli. Tiesin kulkevani taas omaa rauhanpolkuani.

"Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. Joh.14.27

Synnytystuskia

 Jeesus huomasi, että heidän teki mieli kysyä häneltä. Hän sanoi heille: ”Sekö teitä askarruttaa, että sanoin: ’Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen’? Totisesti, totisesti: te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.”

Joh.16:19-22

Päivän teksti palautti elävästi mieleeni sen hetken, kun uusi ihminen, pieni lapsi saa syntyä tähän maailmaan. Kerron tässä nyt ensimmäisen lapseni syntymästä, vaikka olen ollut mukana kaikkien muidenkin lasteni synnytyksessä ja minusta jokaisen lapsen syntymä on yhtä ainutkertainen ja tunteita herättävä kokemus.

Ensimmäisen lapsen syntymän aikaan asuimme Vilppulassa ja vietimme kummipoikamme syntymäpäiviä, kun tuleva tyttäremme alkoi ilmoitella, että hänkin haluaisi mukaan juhlimaan. Vein viimeisillään olevan äidin Mäntän sairaalaan vielä myöhemmin illalla. Oli viikonloppu ja paikalla ei ollut riittävästi henkilökuntaa, joten synnytyksen käynnistymistä hidastettiin antamalla vaimolleni piikki. Kun synnytys lopulta käynnistyi, oli välissä kulunut jo yksi vuorokausi. En tiedä saiko piikki muutenkin synnytyksen hidastumaan, mutta itse synnytystapahtuma kesti meidän molempien mielestä luvattoman pitkään ja loppuhuipentuman aikana vaimoni oli jo hyvin voimaton sekä minä itsekin kovasti selkävaivainen, koska olin istunut kierossa asennossa huonolla jakkaralla tuntitolkulla seuraamassa supistusten tuloa ja pyrkimässä helpottamaan vaimoni oloa ilokaasulla ja sen sellaisella.

Päivän Raamatun tekstissä kerrotaan, ettei äiti enää muista kovia kipujaan, kun saa vastasyntyneen lapsen rinnalleen. Kokemuksesta voin sanoa, että asia on juuri näin ja isäkin on syntymän ihmeestä täysin sekaisin.

Muistan vieläkin yli kolmekymmentä vuotta sitten tapahtuneesta sen, kuinka olin viettänyt synnytyspäivän syömättä ja menin sitten illalla sudennälkäisenä Mäntän keskustaan grillikioskille ostamaan ruokaa. Varmasti kaikki silloin kioskilla olevat ihmiset pitivät minua hiukan omituisena, sillä väsymyksestäni huolimatta minusta pursusi sanoin kuvaamaton ilo ja halusin julistaa kaikille Mäntän ihmisille: 

- Meille on tänään tässä kaupungissa syntynyt lapsi.

Muistan kuinka aivan ventovieraisiin ihmisiin tarttui ilo, ja he toivottivat vilpittömästi onnea vastasyntyneen lapsen isälle.

Raamatun teksti ei kuitenkaan etsi iloa pelkästään lapsen syntymästä, vaan opetuslapsissa iloa tulee synnyttämään se, kun he saavat kohdata ylösnousseen Vapahtajansa.

On myös totta omakohtaisesti, että Vapahtajan kohtaaminen arkipäivässä synnyttää minussa aika ajoin lähes samanlaisen ilon kuin, mitä oman lapsen syntymiset saivat aikaan. Valitettavaa on kuitenkin se, että kun haluan pursuta tätä iloa ulospäin samalla tavalla kuin kerran Mäntän keskustan grillikioskilla, niin minua ei enää onnitellakaan iloisin olalle taputuksin, vaan kääntämällä pään toisaalle.

Asia tekee minut aika ajoin surulliseksi, mutta mitäpä siitä, sillä tätä iloa minulta ei voi kukaan riistää pois.