Sähkötuoli kirkon katolla?

Toisssa sunnuntaina oli Juupajoen kirkossa yhteisvastuuukerääjien siunaaminen ja minäkin kävin kaksi kertaa polvistumassa pehmustetun alttarikaiteen ääreen. Toisella kertaa eli ehtoollisella minulla oli aikaa tarkastella tutun kirkon alttaripöytää yksityiskohtaisemmin ja katseeni osui veistokseen, jossa laihaksi riutunut ja parrakas mies oli kiinnitetty nauloilla käsistään ja jaloistaan ruskeasta puusta tehtyyn ristiin. Veistoksen yläpuolella alttaritaulussa samalta näyttävä mies jakoi vielä hyväkuntoisen näköisenä leipää ja viiniä opetuslapsilleen samoin kuten kirkkoherramme ja vaimoni parastaikaa alttarikaiteen sisäpuolella.
Krusifiksi, jota niin useasti olen katsonut, alkoi puhua minulle yllättävällä tavalla. Aloin miettiä, että harvassa ovat ne kotoiset juhla- tai ruokapöydät, joihin tuodaan kidutusvälineitä paraatipaikalle. Veistoshan kuvaa hirvittävää tapaa teloittaa ihminen. Historiasta tiedämme, että roomalaiset kidutusmenetelmät ja teloitustavat ovat täysin verrattavissa natsien suorittamiin joukkopuhdistuksiin. Monilta osin ne ovat jopa julmempiakin.
Alttarikaiteen äärellä aloin miettiä lapsuuttani ja nuoruuttani, jolloin luin mielelläni Asterixia ja Obelixia. Näillä urhoollisilla gallialaisilla oli tapana uhmata roomalaisia ja tutuksi tulikin usein hokema:

- Hulluja nuo roomalaiset!

Suuressa viisaudessaan Jumala kuitenkin valitsi juuri roomalaiset toteuttamaan sen hirvittävyyden, joka muodostuisi käänteentekeväksi tapahtumaksi maailmanhistoriassa. Pahuus luuli iskevänsä viimeisen naulan lävistäessään Jumalan Pojan käsien ja jalkojen luut, mutta naulasikin tietämättään viimeiset naulat omaan arkkuunsa. 

- Fiksuja nuo roomalaiset!

Ei nyt sentään. Ihmisen tappamisessa ei ole koskaan mitään fiksua, kiduttamisesta puhumattakaan. Roomalaisuutta viisaimmillaan edustaa julmaa näytelmää seurannut sadanpäällikkö. Se, mitä hän sanoi Jeesuksen kuoleman jälkeen, kiteytti kristinuskon kannalta kaiken olennaisen:

- Totisesti tämä oli Jumalan Poika .

Jeesuksen uhritie ja siihen liittyvät opetukset olen saanut kätkeä omakohtaisesti sydämeeni, mutta siltikään en voinut välttyä siinä krusifiksin äärellä ajatukselta, että miltä näyttäisi Juupajoen kauniin mutterikirkon katolla esimerkiksi sähkötuoli tai hirttopuu tai että ehtoollista viettäessämme pappi suitsuttaisi alttarilta vain kevyeksi laimennettua Zyklon B:tä. Onneksi Jumala oli suunnitellut kaiken tarkasti etukäteen, sillä mielummin kannan kirkkoon tullessani ristiä, kuin esimerkiksi teloituskomppanian kivääriä.
Tyhjänä seisova ristinpuu kertoo minulle aina, että Luojan kiitos, hyvä on voittanut pahan.

”Kun mä sinut kohtasin…

... oli ilta ihanin. Linnut lauloi ja kimmelsi taivaan kuu.” Rauli Badding Somerjoki: - Paratiisi, 1974

- Hei ootsä kuullu, et toi laulu kertoo mun miehen ja mun tapaamisesta sillon kauan sitten. Se oli ihan oikeeta paratiisia. Mä näin mun miehen ja rakastuin siihen heti ihan tosissaan. Kaikki oli tosi makeeta. Niinkun tossa laulussa sanotaan, niin linnut lauloi ja kimmelsi taivaan kuu… Sitä mä en ihan tarkasti enää muista, millanen asunto meillä oli, jossa me asuttiin vuokralla tai en mä oo ihan varma siitäkään oliks se vuokra-asunto. Tontti ei kuitenkaan ollu meidän, koska siihen liitty lopulta aika kauhee sääntö. Meidän puutarhassa kasvoi näet ihan kaikkee, mitä kuvitella saattaa. Siellä oli kuule kaikki maailman hedelmät ja vihannekset. Aina, kun mä menin rannalle ottaan aurinkoo, niin mulla oli tapana kerätä niitä hedelmiä koriin ja syödä niitä sitten aaltojen kohinaa kuunnellen. Usein mulla oli mun mies mukana ja voit sä kuvitella me vaan nautittiin elämästä ja toisistamme. 

Mä olin rakastunu mun mieheen ihan valtavasti, niin kun nuori nainen nyt vaan voi olla. Voi kun mä olisinkin vaan pysyny siinä ja sen ihanien syvänsinisten silmien lumoissa. Mut ei se mulle lopulta ihan täysin riittäny, kun mua alko yks toinen asia kiinnostaan. 

Se meidän ”vuokraisäntä” oli meitä ennen kai istuttanu sinne tontilleen sille itelleen hyvin tärkeen puun, jota se jotenkin kai pyrki suojeleen. Kun me tehtiin sitä meidän vuokrasopimusta, niin se sano, että puutarhassa saa tehdä ihan mitä tahansa, mutta siitä puusta ei saa maistaa hedelmiä. Ja aina kun mä kävelin meidän metsässä, niin jotenkin mä eksyin katteleen sen puun ihanalta tihkuvia punaposkisia pyörylöitä. Ja kai sä arvaat, kun sä oot oppinu mut niin hyvin tunteen, että miten siinä lopulta kävi. Ykskaks mä vaan huomasin olevani ihan kauhuissani ja sen puun hedelmänpala kurkkuun jumittuneena.

-Voi helkkari, mitä hittoo mä oon menny tekemään. Mä on syöny siitä puusta ja alkanu puhuunkin ihan omituisia. Hei Aatami! Missä sä oikeen oot? (Aatami on siis se mun mies) 

Siinä mä sitten säntäilin sinne tänne, kunnes mä lopulta löysin mun miehen ja kerroin sille koko jutun ja, että mä oon maistanu siitä kielletystä puusta. Ja voitteks te kuvitella, mitä se mun ihana mies teki siinä samassa. Se otti sen  puoliks syödyn hedelmän ja haukkas itekkin oman palasen. Sillon mä ensin ajatteli, että toi mun mies on sitten ihanan lutunen, kun se ottaa tolla tavalla osan mun synneistä omalle kontolleen, ettei sen pikkuvaimon tarvii yksin kärsiä teoistaan. Mä olin oikeesti niin rakastunu, että mä saatoin ajatella ihan  jotain noin hölmöö.

Lopputulos meidän molempien osalta oli sitten ihan hirvee, kun se meidän ennen niin ihana vuokraisäntä suuttu meille ja sanoi vuokrasopimuksen irti. Me jouduttiin lähteen sieltä ja jättään se kaikki entinen ihana taaksemme. Mut mun mielestä kaikkein kauheinta oli kuitenkin se mitä mä olin tehny. Se on kuule raastanu mua niin kauan, että aika tuntuu ihan vuosituhansilta…

Mut nyt kun sä oot siinä, niin mä kerron sulle jotain aivan valtavaa ja ihmeellistä. Voit sä kuvitella, että just tänään toi mun ihana mies oli  saanu kuulla joltain kaveriltaan tai se oli lukenu sellasesta kirjasta kun Raamattu seuraavat sanat:

Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. Jos väitämme, ettemme ole syntiä tehneet, teemme hänestä valehtelijan eikä hänen sanansa ole meissä. Rakkaat lapset! Kirjoitan tämän teille, jotta ette tekisi syntiä. Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus. Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman. 1. Joh. 1: 8-2: 2 

Siinä noita sanoja lukiessa multa putos vuosien taakka harteilta ja mä tahtosin vaan halata kaikkia, suakin…

Mulla on sitten ihana mies. Ajatella, että se tuli tonkin mulle kertoon, eikä pitäny sitä vaan omana tietonaan. Mä taidan taas olla sillee vähän niinkun rakastunu…

Tappava virus

Jeesus alkoi puhua opetuslapsilleen, että hänen oli mentävä Jerusalemiin ja kärsittävä paljon kansan vanhimpien, ylipappien ja lainopettajien käsissä. Hänet surmattaisiin, mutta kolmantena päivänä hän nousisi kuolleista.
Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä: ”Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!” Mutta hän kääntyi pois ja sanoi Pietarille: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä! (Matt. 16: 21–23)
Minun ajatuksissani tämä Raamatun kohta sisältää ehkä kovimmat sanat, mitä Jeesuksen suusta on kuultavissa. Hänen reaktionsa Pietarin sanoihin on suorastaan häkellyttävän tyly. Pietarihan näyttäisi käyttäytyvän varsin inhimillisesti ja olevan rehellisen huolestunut Jeesuksen tulevaisuudesta.
Ymmärtääksemme asiaa paremmin, käynnistäkäämme yhdessä pieni kuvitteellinen matka, joka toivottavasti valaisee tapahtumaa syvemmin.

Leikitään, että sinä, lukijani, olet maailman johtavin virustauteihin erikoistunut erikoislääkäri ja sinut tunnetaan nimellä Pietari Tohtori ja sinun hyvä ystäväsi on Jeesus Pelastaja. Olet jo pitkään tehnyt kansainvälistä virustutkimusta ja Jeesus Pelastaja on yksi käyttämistäsi testihenkilöistä. Olet havainnut, että virus on äärimmäisen tappava ja se tappaa käytännössä kaikki joihin se tarttuu. Olet tutkimusryhmäsi kanssa yrittänyt saada aikaan rokotetta, mutta tuloksetta.

Rokotetta valmistellessasi olet havainnut, että ystäväsi Jeesus Pelastaja omaa ainoana ihmisenä sellaisen geenikartan, että virus kyllä näyttäisi tappavan hänet, mutta ei pystysi leviämään hänestä eteenpäin.Maailma on joutunut kansainväliseen kaaokseen, ja sinut ja ystäväsi on tuhansien muiden kaltaistesi kanssa suljettu keskitysleirille. Keskitysleirin valtaapitävät voimat ovat keksineet suorastaan pirullisen tavan vartioida vankejaan. Ainoan ulospääsytien he ovat sinetöineet tappavalla viruksella, jota ei voi ohittaa saamatta tartuntaa.

Valtaapitävät voimat eivät kuitenkaan tiedä sitä, mitä vain sinä ja ystäväsi Jeesus Pelastaja tiedätte. Uhraamalla itsensä tappavalle virukselle Jeesus Pelastaja voi tarjota tien vapauteen kaikille muille valheellisten voimien vangeille.

Jeesus tietää, että tämä on ainoa tie ihmiskunnan vapauttamiseksi, mutta sinä olet toista mieltä. Työ kansainvälisen tutkimusryhmän johdossa on nostanut sinut lähes jumalalliseen asemaan ja vaadit Jeesusta luopumaan suunnitelmastaan vedoten siihen, että ratkaisu viruksen ongelmaan ja tie vapauteen on saavutettavissa järjen päätelmillä.

Yrität vedota ystäväsi Jeesuksen tunteisiin ja siihen, että hän on paras ystäväsi. Näin onkin, mutta tiedätkö itsekään, mikä on tärkein motiivisi. Sinä ja ilmeisesti vain sinä maailman johtavana tutkijana pystyt tuomaan pelastuksen näille tuhansille, jos vain saat riittävästi aikaa. Samalla tiedät myös, että joka päivä joku heikoimmista menettää henkensä muihin perustauteihin tai aliravitsemukseen.

Tätä taustaa vasten ovat hyvinkin ymmärrettävissä ne sanat, jotka Jeesus sanoo: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!”
Jeesuksella näet on kyky katsoa ihmisen sisimpiin motiiveihin ja sielunvihollisen vaikutuksiin niiden taustalla.

Hän ei voi jäädä odottamaan inhimillistä ratkaisua tilanteessa, jossa ihmisiä kuolee, vaan hänen tehtävänään on lahjoittaa ihmisille vapaus.

Jeesus vastasi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh. 14:6)

Epäusko osana uskoa

Kuuntele, kansani, mitä opetan, tarkatkaa sanojani, te kaikki. Minä aion esittää viisaiden mietteitä, tuon julki menneisyyden arvoituksia, vanhoja asioita, joista olemme kuulleet, joista isämme ovat meille kertoneet. Me emme salaa niitä lapsiltamme, vaan kerromme tulevillekin polville Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt.

Hän sääti Jaakobille säädöksensä, hän antoi Israelille lakinsa ja käski meidän isiämme opettamaan ne lapsilleen, jotta tulevakin polvi ne tuntisi, jotta vastedes syntyvätkin ne oppisivat ja kertoisivat omille lapsilleen. Jumalaan heidän tulee turvautua, muistaa, mitä hän on tehnyt, ja noudattaa hänen käskyjään, jotta eivät olisi kuin isänsä, nuo tottelemattomat ja uppiniskaiset, jotka häilyivät sinne tänne eivätkä pysyneet uskollisina Jumalalle. Ps. 78: 1–8

Erittäin ajankohtainen psalmiteksti nykysuomessa, jossa vanhemmat kieltävät isovanhempia siirtämästä menneiden sukupolvien uskoa omille lapsilleen. Vuosisatoja jatkunut ketju uhkaa katketa. Nuorelle rippikoulu tai vaarin hautajaiset aikuistumisen kynnyksellä saattaa olla vasta ensimmäinen kosketus kirkkoon.

Yhteiskunta säätää lakeja, joiden perustana ei olekaan enää kymmenen käskyä, vaan markkinavoimat tai some-moraali. Koulut luopuvat kristillisestä perinteestään vaihtamalla rukoukset runoihin tai kansalliseepos Kalevalasta nouseviin pakanallisiin hokemiin. Aamuhartaudet kielletään, sillä seurakuntaa ei haluta enää tukemaan koulun kasvatustyötä ja perinteisistä virsistä lauletaan vain sen verran, ettei vain kukaan tunne itseään loukatuksi.

Näin kirjoitus etenee uskovallakin silloin, kun epäusko alkaa vallata alaa...

Onneksi tiedän, että Jumala on kaikkea tätä suurempi. Usko ei ole järjen päätelmää, vaan sydämen asennetta. Usko on oikeasti rakkauden tekoja pimenevän maailman keskellä.

Jeesus opettaa: ”Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin... ”

sekä lisää vielä: ”Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. ”

Suomen mutkaisia teitä ajaessani olen ottanut tavaksi siunata aina silloin tällöin joitakin näkemiäni rakennuksia tai kohteita yksinkertaisesti ristinmerkillä. Ristinmerkki on taivaallinen kädenojennus myös sinulle, joka olet vastuussa vaikkapa kunnan asioista, johdat suuryritystä tai kasvatat lapsiamme. Ota siunaus vastaan, sillä lopulta se on kultaakin kalliimpaa ja tuottaa yhdellä kerralla suuremman tykkäyksen kuin kaikki maailman somet yhteensä, sillä Herran siunauksessa on kaksi kohtaa:

”... kirkastakoon ja kääntäköön kasvonsa...(= face) teille.” Raamatun (=book) sivuilla kohtaat Jumalan kasvoista kasvoihin. Siinäs näet! Minä ainakin tykkään...

Tositarina

Vanhin silloin kolmesta tyttölapsestamme oli vasta aloittelemassa koulupolkuaan, kun saimme vaimoni kanssa Jumalalta kehotuksen ryhtyä tekemään hengellistä työtä nuorten keskuudessa. Tarina, josta nyt kerron sijoittuu aikaan, jolloin vasta luotiin hengellisen nuorisotyön suuntaviivoja Juupajoella. Vapaaehtoisina kokosimme kaikki rippikouluikäiset nuoret linja-autoon ja suuntasimme kohti Muuramea. Paikkakunnalla järjestettiin lähinnä keskisuomalaisille nuorille suunnattu hengellinen nuorisotapahtuma. Tapahtuman anti oli erinomainen ja nuoret hyvin tyytyväisiä retkeen.

Illan aikana tapahtuman ulkopuolelta tullut nuorisojoukko joutui sanaharkkaan kahden nuoremme kanssa. Sanavalmiilla pojalla oli vanha armeijan poistopusakka, joka muuttui paikallisten hopparien silmissä uhkaavaksi pilottitakiksi.

Seuraavana vuonna matkasimme tapahtumaan uudelleen ja kaikki näytti hyvältä koko tapahtuman ajan, vaikka olimme pelänneet pahinta. Pihalla seisoi kuitenkin automme, jonka paikalliset nuoret olivat merkinneet. Hengellisen annin päätyttyä, poistuimme liikuntahallista kohti linja-autoa ja kuljettaja avasi oven. Onneksi olin itse joukon etummaisia, sillä samalla hetkellä kun astuimme sisään takaovesta, ryntäsi etuovesta ketjuasein varustautunut paikallinen nuori. Isokoisempana sain hänet ulos autosta, eikä vakavampaa päässyt tapahtumaan.

Kolmantena vuotena vaimoni Tiina oli siirtynyt nuorisotyöhön Kuorevedelle ja päätimme viedä myös tuon alueen nuoret Muuramen tapahtumaan. Matkalla kerroimme varoittaen edellisvuosien tapahtumista. Ajattelimme, että olemme turvassa, koska olimme liikeellä toisella bussilla, jonka etuosassa lukisi vieläpä teksti Kuorevesi.

Ei häiriöitä ja toivorikkaina poistuimme yömessusta kohti linja-autoa. Ajatuksemme olivat jo tulevassa, mutta sielunvihollinen oli toista mieltä. Muuramen kirkon ulkopuolelle alkoi kokoontua mustiin pukeutuneita hahmoja, sillä minut ja Tiina oli huomattu. Aivan yllättäen joukostamme napattiin siilitukkainen poika. Hänet vedettiin sivuun ja alettiin pahoinpidellä. Ennen kuin ehdin joukon peräpäästä pojan apuun, häntä oli jo lyöty nyrkillä ja ilmeisesti potkaistu kasvoihin.
Valitettava tapahtuma, jonka Jumala suuressa viisaudessaan johti lopulta erinomaisesti. Vaikka meillä ei ollut antaa edes tuntomerkkejä, poliisi löysi pahoinpitelijät. Herkkä yksinhuoltajan poika sai Jumalalta kaiken tuen ja hän osoitti sen vuoden aikana Tiinan kanssa käymissään keskusteluissa aktiivisesti halua tulla mukaan seurakunnan toimintaan.

Saatanan valta oli murrettu ja Jumalan suunnitelma alueen nuorten ”pelastamiseksi” käynnistyisi lopultakin kaikessa laajuudessaan.

Hakusana: Joh. 12: 25-33 (lue sama tarina toisesta näkökulmasta)

Leipäressu ja vihreät sarkahousut

Mark. 12: 41-44

Jeesus istuutui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka ihmiset panivat siihen rahaa. Monet rikkaat antoivat paljon. Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran. Jeesus kutsui opetuslapset luokseen ja sanoi heille: ”Totisesti: tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.”

Elettiin 1960-luvun loppua. Isäni oli menehtynyt tapaturmaisesti 39-vuotiaana. Äitini oli 34-vuotias ja meitä lapsia oli viisi. Vanhin veljeni oli isän kuollessa vasta kaksitoista ja perheen kuopus neljä. Äitini oli luonnollisesti suuren lapsikatraan vuoksi kotiäiti, eikä hänellä ollut lainkaan koulutusta saati ammattiakaan. Kaikki perheen toimeentulo oli tullut isän kautta ja ennenaikainen kuolema syöksi perheemme köyhyyteen. Meillä oli toki pieni sikala, josta olisi olettanut saatavan tuottoa. Äitini ei kuitenkaan pystynyt huolehtimaan sekä lapsista että sioista yhtä aikaa, vaan kertoi monesti heränneensä sikojen karsinasta yrittäessään valvoa poikivan emakon vierellä.
Sioista oli luovuttava ja äidin oli lähdettävä etsimään työtä. Uskon, että uskovan mummoni siunaus kantoi, sillä täysin kouluttamaton äitini pääsi armosta samaan ammattiin kuin mummonikin eli koulun keittäjäksi. Vieläkin muistan, kuinka iloinen äitini oli, kun hän saapui polkupyörällään koulun rehtorin luota kotiin.

Palkka oli kuitenkin varsin vaatimaton ja alussa käytännössä kaikki siitä meni lainojen ja isän vuokraamien peltojen maksuun. Tuohon aikaan meiltä olisi yksinkertaisesti loppunut ruoka, elleivät isäni ystävät tai hänen iäkäs setänsä olisi tukeneet äitiäni tuomalla silloin tällöin sorsa- tai jänispaisteja tai pyytämiänsä kaloja särpimeksi. Muistan kuinka kerran tulin koulusta kotiin ja ystäväni sanoi, että housuni olivat kuluneet takapuolesta aivan puhki. Kotona näitä housuja yritettiin sitten paikata jonkin verran ja hävetti, kun niillä piti mennä kouluun. Koulussa ahdinkoni onneksi havaittiin ja opettaja tai rehtori ilmoitti asiasta kuntaan ja äitimme sai avustuksen, jolla hän voisi ostaa yhdet housut sekä minulle että kaksi vuotta nuoremmalle pikkuveljelleni.

Äidin kanssa menimme sitten kauppaan ja äiti osti meille vihreät sarkahousut. Sarkahousut olivat uudet ja hienot, mutta kuvittelepa, että joudut pitämään niitä karheina kesäkuumallakin. Koulun rehtori oli lisäksi antanut äidilleni luvan, että hän sai tuoda tähteiksi jääneitä ruokia perheemme ravinnoksi. Joka päivä näitä tähteitä ei kuitenkaan jäänyt ja silloin äiti loihti meille perheen ”erikoisherkkua” eli leipäressua (kuumaa maitoa, voita ja ruisleivän paloja)

Voisin jatkaa tarinaa vaikka kuinka pitkään, mutta tämä saa riittää. Jos luet alussa olevan Raamatun kohdan tarkkaan, näet kuinka Jeesus arvosti köyhän leskivaimon vähäistä panosta. Minun on helppo samaistua köyhän leskivaimon osaan, sillä yhtä lailla hän, kuten äitinikin ymmärsi alusta lähtien, että ihminen ei selviä yksin, vaan ystävien ja lähimmäisten tuella. Uhrautumalla toisten hyväksi saavutamme jotain paljon arvokkaampaa. Äitini, köyhä leskivaimo antoi meille lapsille uhrillaan elämän rikkauksineen, joita ei voi rahassa mitata.

”Ehkä vietät elämäsi lehtikirvana...”

3.säk. Voit mennä gurun oppilaaksi mantraa hokemaan ja levitoinnin salaisuudet pääset kokemaan. Saat itse olla itsellesi vapahtaja uus, kun sisältäsi löytyy tuntematon jumaluus. Karman laki jälleensyntymistä lupailee: Ehkä synnyt lehmäksi, jos onni potkaisee tai ehkä vietät elämäsi lehtikirvana - ja jossain matkan päässä kangastelee nirvana. Vesimiehen aika hiipii niin kuin lampaat pukeutuen valkeuden vaatteeseen. Vesimiehen aika kätkee suden hampaat ja jättää uhrinsa pimeyteen. (Simojoki/Exit)
Elettiin 1990-luvun loppua. Päiväkummun kurssikeskuksessa oli meneilään viikonlopun mittainen gospel-kurssi. Vein sinne bändisoittoa opettelemaan kaksi nuorta Juupajoelta. Soittamisen ohessa Pekka opasti myös pientä ryhmää omien laulujen tekemisessä. Ehkä muutamaa vuotta aiemmin olin tehnyt itse Saarnaajan kirjan innoittamana laulun, jossa pohdiskelin entisaikojen elämää ja silloin jo orastavaa maaseudun autioitumista.
Yhdessä pienen ryhmän kanssa pohdimme lauluani, johon olin runoillut seuraavasti: Paljon raatoivat ihmiset puuhissaan, hikikarpalot seurana suvun. Kalaretkille lähtivät ruuhissaan. Pyhäpäivänä vaihtoivat puvun.  Muistan, kuinka Pekka jäi kiinni tähän kohtaan ja ilmeisesti pystyi samaistumaan asiasisältöön hyvin, vaikka ruuhi-sana puuttui hänen silloisesta sanavarastostaan.
Minulla on edelleenkin muistissa Pekka Simojoen toteamus:
- Meillä on niin rikas kieli ja pystymme ilmaisemaan sillä monivivahteisesti. Yksi omista parhaimmista riimeistäni syntyi laulussa Vesimiehen aika:  "...ehkä vietät elämäsi lehtikirvana - ja jossain matkan päässä kangastelee nirvana."
Arvaat varmaan, että minussa heräsi heti silloin vastustamaton halu löytää tuo laulu, joka toimii erinomaisesti yhä tänäänkin. Olen esittänyt sitä aika-ajoin eri tilaisuuksissa, koska se kuvastaa hyvin niitä vaaroja, joihin meitä pyritään ohjaamaan pukemalla pimeydet voimat valkeuden vaatteisiin. Yhteiskuntana ja omassa vaikutuspiirissäni eli koulussa ja ihmisten parissa meiltä murennetaan kristillistä arvoperustaa ja samalla tuodaan tilalle itämaisia uskontoja ja mystiikkaa steinerpedagogiikan, joogan ja mindfullnesin muodossa. Vaikka meillä olisi kuinka käytössä Google, jonka kautta kaikki tieto olisi löydettävissä, nykyajan valistunut ihminen ei näe laajemmalle kuin omaan itseensä itämaisten oppien mukaan.

Pahuus on/ OFF

Jämsänkoskella sijaitsi lapsuudessani kaiketi ainut kunnallinen elokuvateatteri Kino Otava. Kunta omistajana merkitsi sitä, että kouluissa tarjottiin elokuvakasvatusta ja katselimme lähes kuukausittain yhden elokuvan. Muistan kuinka ensimmäinen elokuva oli neuvostoliittolais-japanilainen elokuva Dersu Uzala. Elokuva ei oikein istunut omaan maailmaani ja olin onnellinen, kun seuraava elokuva olisi Halloween -  naamioiden yö. Tuosta elokuvasta näin julisteen ja ajattelin, että kyseessä olisi vilpitön nuorisoelokuva. Odottavien mielin istuin keskellä elokuvateatteria. Kotonani oli vain mustavalkoinen televisio, eikä värillisiä elokuvia vielä montakaan nähtynä. Elokuva oli kuitenkin aivan muuta kuin luomani mielikuva. Vuosikymmeniä jälkikäteen ihmettelen yhä, miksi silloinen opettajani valitsi katsottavaksi sellaisen mielipuolisen kauhuelokuvan. Todella järkyttyneenä poistuin elokuvista ja runsas kolmen kilometrin kotimatka pimeää tietä ja metsän poikki oli kammottava, sillä Paha tuntui vaanivan jokaisen puun ja kulman takana.
Helposti luulisi, että elokuvien katsomisen loppuisi siihen, mutta tulos oli aivan päinvastainen. Lapsen mieleni oli järkkynyt ja koukutuin kerrasta. Pahan olemus jäi epäselväksi ja aloin etsiä sitä uusista kauhuelokuvista. Valitettavasti en osannut ymmärtää mihin se johtaisi. Paha ei koskaan saanut minua valtaansa, mutta sen lonkerot kietoutuivat mieleni sopukoihin. Jack Nicholsonin tähdittämä klassikko Hohto lopetti kuitenkin kertaheitolla suhteeni kauhuelokuviin. Jätin elokuvan katsomisen kesken, kun yhtäkkiä aivoni viestittivät:
- Juha. Tämä on elokuva, joka voisi olla totta. Jos jatkat ei paluuta saata enää olla. Edessäsi on loputon labyrintti.
Kolmannella luokalla koulussa olin saanut uskonnon kokeesta kympin alueesta, jossa Paholainen kiusasi Jeesusta erämaassa. Kun tulin uskoon tuo Raamatun kohta muuttui todeksi elämässäni. Kauhuelokuvat olivat kietoutuneet mieleeni ja aivoihini pesiytynyt pelko oli saatava poistumaan. Paholainen kiusasi Jeesusta erämaassa ja yritti saada yliotteen. Koska osasin tuon Raamatun luvun niin hyvin, pystyin uskomaan, että minäkin saisin lopulta vapautuksen. Helppoa se ei kuitenkaan ollut, sillä pelkästään polttopuiden hakeminen pimeässä tuntui tuolloin ylivoimaiselta.

1. Joh. 5: 18-20 Me tiedämme, ettei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä. Hän, joka on syntynyt Jumalasta, varjelee jokaisen heistä, niin ettei Paha saa otetta. Me tiedämme olevamme Jumalasta, mutta koko maailma on Pahan vallassa.  Me tiedämme myös, että Jumalan Poika on tullut ja antanut meille ymmärryksen, jotta tuntisimme hänet, joka on Todellinen. Ja tässä Todellisessa me elämme, kun olemme hänen pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Hän on tosi Jumala ja iankaikkinen elämä.

Henryk Goldszmit eli Janusz Korczak ja hänen 196 lastaan

Joitakin vuosia sitten vierailimme vaimoni kanssa Israelissa ja yhtenä retkikohteenamme oli Yad Vashem eli vainojen museo. Oppaamme Ariel Livson kertoi hyvin vaikuttavasti siitä, kuinka juutalaista kansaa on vuosituhansien aikana vainottu. Pääpaino oli luonnollisesti natsien toteuttamassa holokaustissa ja pitäydynkin tässä kirjoituksessani sillä alueella. Valitettavasti kaikkea kokemaamme ja kuulemaamme ei mahdu tähän sijoittamaan, mutta yhden tarinan kuitenkin.
Juutalaisen Dom Sierot orpokodin johtaja Henryk Goldszmit alkoi kirjoittaa lastenoikeuksista aluksi lähinnä opettavaisina satuina ja käytti kirjailijanimenään Janus Korczakia. Nopeastihänen kirjailijanimestään tuli oikeaa nimeään merkittävämpi ja hänet tunnettiin siten myös kansainvälisesti.

1939 natsi-Saksa miehitti Puolan ja Korczakin orpokoti joutui osaksi Varsovan gettoa. Puolan kansalaisena ja kansainvälisesti tunnettuna Korczakilla olisi ollut mahdollista siirtyä pois alueelta, mutta hän ei halunnut jättää orpolapsiaan, koska hänen uskonsa hyvyyteen ylitti jopa sodan julmuudet.
Vuonna1942 natsit tulivat hakemaan Janusz Korczakia, orpokodin 196 lasta ja henkilökuntaa Treblinkan kuolemanleiriin. Puolan vapautusarmeija tarjosi Januszille pelastusta ja siirtoa turvallisempaan paikkaan, mutta hän ei halunnut jättää lapsiaan, vaan valmisteli heitä lähtemään matkaan parhaimpiinsa pukeutuneina ja lempikirja tai -lelu mukanaan. Kerrotaan, että vielä keskitysleirin porteilla vartija tunnisti Puolan merkkihenkilön ja tarjosi tälle pelastautumismahdollisuutta toiselle keskitysleirille. Korczak kieltäytyi ja kulki päättäväisesti lastensa mukana kaasukammioon.
Vainojen museo ja Israelin valtio kunnioittavat Janus Korczakia muistomerkillä, jossa tämä on kietonut kätensä lapsijoukon ympärille.
Kun katsoin tuota patsasta elin kristittynä kyyneleet silmissä todeksi Janusz Korczakin ja Raamatun vapauttavimman opetuksen eli että Jumalan rakkaus on väkevämpi kuolemaa.