Pidä huolta...

Puusuksi luistaa sekin hyvin tervattuna

Olen aloittanut nykyisen työurani 1980-luvun puolella jolloin Suomen talous kulki tasaista uomaansa ja valtio ohjasi tiukalla kädellään koulun toimintaa. Koulutyö oli turvallista, kun kaikki oli jyvitetty eri momenteille valtion toimesta. Oppilailla oli huomattavasti vähemmän kaikenlaisia teknisiä hienouksia. Kehityksen kärjessä olivat lasikuitusukset, jotka olivat kalliita ja niistä pidettiin erittäin hyvää huolta. Köyhimmät hiihtivät vielä puusuksilla ja unelmoivat joskus saavansa muoviversiot allensa.

Hyvin tervattu, vähän tarvetta

1990-luvun alussa Suomella meni lujaa ja uudet tekniset vempaimet alkoivat ilmestyä kotien ja koulujen nurkkiin. Tietokone oli kallis, mutta rikkaimmat pystyivät hankkimaan niitä kotien koristeiksi. Uusiin kouluihin niitä myös hankittiin valtion tuella. Internet-yhteyttä ei vielä ollut tarjolla. Viimeiset puusukset paloivat hyvin tervattuina saunanpesässä ja kaikki oppilaat siirtyivät lasikuitu- tai muoviaikaan. Suomalaisilla perheillä meni niin hyvin, että keväällä lasikuitusuksia löytyi koulun seinustoilta tai lähimetsistä lumen alta paljastuneina. Ensimmäistä kertaa aloin huolestua kotien kasvatus- ja arvokulttuurista.
Onneksi tuli lama ja mammonanpalvonnan tilalle palasivat oikeat arvot. Jos hiihtovälineisiin oli varaa, niin ne vietiin kauden päätyttyä ja viikonloppuisinkin koteihin.

Tarvearvojen yhteiskunta

1990-luvun lopulla Suomi elpyi ja siitä tähän päivään tultaessa koteihin on onnistuttu markkinoimaan jos jonkinlaisia hilavitkuttimia ja kun entinen särkyy, niin tilalle ostetaan heti uusi entistä hienompi, kun toisillakin on. Moneskohan kännykkäsukupolvi nykyisllä 15-vuotialla on jo menossa?

Tavaralla alkaa olla vain tarvearvo, käyttöarvoa sillä on sen verran kuin uutuudenviehätys kestää. Ennen niin hienot lasikuitu- tai muovisuksetkin jätetään taas lojumaan muista tavaroista puhumattakaan. Onko sillä niin väliä, jos jäävät auraustraktorin tai katolta putoavan lumen alle. Minulle ostetaan kuitenkin ensi vuonna uudet, koska minä niin haluan ja minulla ja kavereillani on tarve.

Ikävintä tässä asiassa on se, että Suomi elää lama-aikaa, joka tästä vielä pahenee. Viimeiset kymmenen vuotta olen joutunut huomauttamaan nuorisoamme yhä useammin siitä, kuinka yhteisistä ja omista tavaroista tulee huolehtia.