Pidä huolta...

Puusuksi luistaa sekin hyvin tervattuna

Olen aloittanut nykyisen työurani 1980-luvun puolella jolloin Suomen talous kulki tasaista uomaansa ja valtio ohjasi tiukalla kädellään koulun toimintaa. Koulutyö oli turvallista, kun kaikki oli jyvitetty eri momenteille valtion toimesta. Oppilailla oli huomattavasti vähemmän kaikenlaisia teknisiä hienouksia. Kehityksen kärjessä olivat lasikuitusukset, jotka olivat kalliita ja niistä pidettiin erittäin hyvää huolta. Köyhimmät hiihtivät vielä puusuksilla ja unelmoivat joskus saavansa muoviversiot allensa.

Hyvin tervattu, vähän tarvetta

1990-luvun alussa Suomella meni lujaa ja uudet tekniset vempaimet alkoivat ilmestyä kotien ja koulujen nurkkiin. Tietokone oli kallis, mutta rikkaimmat pystyivät hankkimaan niitä kotien koristeiksi. Uusiin kouluihin niitä myös hankittiin valtion tuella. Internet-yhteyttä ei vielä ollut tarjolla. Viimeiset puusukset paloivat hyvin tervattuina saunanpesässä ja kaikki oppilaat siirtyivät lasikuitu- tai muoviaikaan. Suomalaisilla perheillä meni niin hyvin, että keväällä lasikuitusuksia löytyi koulun seinustoilta tai lähimetsistä lumen alta paljastuneina. Ensimmäistä kertaa aloin huolestua kotien kasvatus- ja arvokulttuurista.
Onneksi tuli lama ja mammonanpalvonnan tilalle palasivat oikeat arvot. Jos hiihtovälineisiin oli varaa, niin ne vietiin kauden päätyttyä ja viikonloppuisinkin koteihin.

Tarvearvojen yhteiskunta

1990-luvun lopulla Suomi elpyi ja siitä tähän päivään tultaessa koteihin on onnistuttu markkinoimaan jos jonkinlaisia hilavitkuttimia ja kun entinen särkyy, niin tilalle ostetaan heti uusi entistä hienompi, kun toisillakin on. Moneskohan kännykkäsukupolvi nykyisllä 15-vuotialla on jo menossa?

Tavaralla alkaa olla vain tarvearvo, käyttöarvoa sillä on sen verran kuin uutuudenviehätys kestää. Ennen niin hienot lasikuitu- tai muovisuksetkin jätetään taas lojumaan muista tavaroista puhumattakaan. Onko sillä niin väliä, jos jäävät auraustraktorin tai katolta putoavan lumen alle. Minulle ostetaan kuitenkin ensi vuonna uudet, koska minä niin haluan ja minulla ja kavereillani on tarve.

Ikävintä tässä asiassa on se, että Suomi elää lama-aikaa, joka tästä vielä pahenee. Viimeiset kymmenen vuotta olen joutunut huomauttamaan nuorisoamme yhä useammin siitä, kuinka yhteisistä ja omista tavaroista tulee huolehtia.

Lunta ja pakkasta

Koulun talvi-ja joulujuhlassa Antero, Fanny, Joonas ja Miguel esittivät lyhyen johdantokatkelman nimeltään "Kauheesti". Esityksessään he olivat matkalla pilkille ja rämpivät paksussa lumihangessa mukanaan viimeisin gps-tekniikka. Kun he taukokahvit juotuaan viimein pääsivät perille, niin kairassa ei riittänyt mitta järven paksun jääpeitteen läpäisemiseen.

Tarina johdatti lauluun "Kaikki joukolla jäätä särkemään...", mutta samalla taustalla oli toive, että viimeinkin saisimme lunta ja pakkasia. Toinen toive oli, että yhdessä toimien vosimme rikkoa sen jäisen riitteen ja joiltain kohdin paksunkin jääpeitteen, jota kulunut syksy oli saanut aikaan. Joulun sanoman toivottiin tuovan valoa pimeyteen ja lämmöllään sulattavan jään. Joulujuhla onnistuikin hyvin ja edellä kuvattu lyhyt katkelma oli yksi mieleenpainuvimmista.

Olemme viettäneet ansaittua lomaa ja samalla luonto on saanut kauniin lumipeitteen. Myös pakkasia on riittänyt. Useita kertoja olen kuullut sanottavan, että on mukavaa, kun viimeinkin on oikea kunnollinen vanhanajan talvi.

Samalla kun nautin lumesta ja pakkasesta ja valmistaudun taas hiihtoretkelle, en voi toisaalta myöskään välttyä siltä ajatukselta, että mitäpä jos luonto alkaisikin iskeä takaisin? Monta lämmintä talvea on takana ja kaikki puhuvat ilmastonmuutoksesta. Entäpä jos ilmasto alkaisikin muuttua toiseen suuntaa ja kunnon kesää ei enää tulisikaan? Lasten esityksessä lunta oli hirveästi ja järven jääpeite kasvanut käsittämättömäksi.

Mitä ajattelivat mammutit, kun ensimmäistä kertaa jäivät ilman kesää ja lumi- ja jääpeite alkoi kasvaa. Ihmiset pyrkivät kyllä ajattelemaan ja puhumaan asiasta, mutta miten on itse toiminnan laita?